Tutkijat: ”Kansalaisten ja järjestöjen roolia kokonaisvarautumisessa ja valmiuden kehittämisessä tulisi lisätä”

Nyt korostuu myös tiedon rooli varautumisessa – mistä tietoa saa, kuka siitä vastaa ja miten sitä tulkitaan. Nämä asiat käyvät ilmi juuri julkaistusta Vaasan ja Itä-Suomen yliopistojen sekä Laurea-ammattikorkeakoulun ja Maanpuolustuskorkeakoulun IRWIN-hankkeen Policy Briefistä. Siinä nostetaan esiin myös uutta tutkimustietoa ja annetaan politiikkasuosituksia.

 

Venäjän hyökkäys Ukrainaan, energiakriisi ja koronapandemia ovat nostaneet kokonaisturvallisuuden ja kansallisen varautumisen isoksi yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi.

 

”Yllättävät ja monimutkaistuvat kriisit korostavat informaation ja tiedon merkitystä varautumistoimien suunnittelussa. Tilannetietoisuuden muodostamisessa ja ylläpitämisessä tarvitaan sekä hallinnonalojen keskinäistä että kansallisen, alueellisen ja paikallisen tason välistä vuorovaikutusta”, painottaa professori Harri Jalonen Vaasan yliopistosta.

 

Tilannetietoisuus tarkoittaa ymmärrystä tapahtuneista tai tapahtuvista asioista, niihin vaikuttaneista olosuhteista sekä tapahtumien mahdollisista kehitysvaihtoehdoista.

 

Kansalaisten ja järjestöjen roolia kokonaisvarautumisessa ja valmiuden kehittämisessä tulisikin tutkijoiden mukaan lisätä. Kansalaiset eivät ole ainoastaan informaation ja ohjeistuksen kohteita, vaan viranomaisten pitäisi suhtautua kansalaisiin tiedontuottajina nykyistä avoimemmin ja organisoidummin.

 

Varautumista tukeva tieto pirstaloitunut liikaa eri toimijoille 

 

Hankkeessa keväällä tehtyjen teemahaastattelujen ja asiantuntijapaneelien mukaan varautumista tukevaa tietoa löytyy, mutta se on liian pirstaloitunut eri toimijoille. On epäselvää, mikä taho vastaa mistäkin tiedosta ja millaiset rajoitukset säätelevät tiedon hyödyntämistä. Edes digitalisaatio ei ole tuonut helpotusta tilanteeseen, vaan päinvastoin muuttanut varautumisen informaatioympäristöä ja tehnyt tilannetietoisuuden rakentamisesta aiempaa vaikeampaa.

 

Tutkijoiden mukaan tilannetietoisuuden rakentuminen edellyttäisi hyvää vuorovaikutusta yhteiskunnan eri toimijoiden välillä. Ilman vuoropuhelua ja omien tulkintojen altistamista kritiikille on vaarana, että tilannetietoisuutta rakennetaan keräämällä tietoa, joka vahvistaa jo ennestään ”tiedettyä”. Seuraus ei silloin ole varautuminen uuteen ja tuntemattomaan, vaan omien ajattelumallien vahvistaminen.

 

Haastatteluissa nostettiin tästä esimerkkinä koronapandemian aikainen päätöksenteko, jossa tietopohjan rakentaminen oli paljolti Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n asiantuntijoiden varassa.

 

”Ydinkysymys ei ole tietopohjan oikeellisuus, vaan sen rakentamisen sulkeutuneisuus. Osa tutkimukseen osallistuneista jäi kaipaamaan kriittistä keskustelua päätösehdotusten taustoihin vaikuttavista oletuksista”, tutkijat kertovat.

 

Tilannetietoisuuden rakentumisessa nähtiin ongelmana myös hallinnonalojen välisen vuorovaikutuksen siilomaisuus. Tieto kulkee hyvin esimerkiksi ministeriön sisällä, mutta ei välttämättä eri ministeriöiden välillä.

 

Hallinnon ja kansalaisten välisessä vuorovaikutuksessa asiantuntijat pitivät haasteena varautumistoiminnan liiallista viranomaisvetoisuutta. Vaikka on selvää, että koordinointivastuu kuuluu viranomaisille, vaara on, että viranomaistoiminnan ylikorostuminen passivoi kansalaisia.

 

Erityistä huolta tutkijat kantoivat informaatiotyhjiöistä, joita syntyy, kun viranomaisilla on epävarmuuden ja viranomaistoimintaan liittyvän tilivelvollisuuden vuoksi vaikeuksia tarjota luotettavaa tietoa suurelle yleisölle.

 

”Tilannetietoisuuden rakentaminen muuttuu sitä haasteellisemmaksi, mitä vapaammin puolitotuudet ja suoranaiset valheet leviävät esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla”, tutkijat kommentoivat.

 

Tilannetietoisuutta olisi harjoiteltava yhdessä

 

Vuoronvaikutuksen ei tutkijoiden mukaan tule olla vain tietojen vaihtoa, vaan yhteistä tulkintaa siitä, mitä on tapahtumassa ja mitä siitä seuraa.

 

”Tämä vaatii johtamista. Valtioneuvoston tilannekeskuksella (VNTIKE) voisi olla tässä luonteva johtorooli”, tutkijat suosittavat.

 

Lisäksi tilannetietoisuus pitäisi sisällyttää osaksi varautumisen kokonaisarkkitehtuuria. Tilannetietoisuutta olisi tutkijoiden mielestä syytä harjoitella yhdessä valmiusharjoitusten osana, sillä varautumista vahvistava monensuuntainen vuorovaikutus ei synny itsestään.

 

Suomen Akatemian rahoittamassa kolmivuotisessa IRWIN-hankkeessa tutkitaan tiedon huoltovarmuutta ja kehitetään kansallisen varautumisen viitekehystä, jossa päätöksentekijät, kansalaisyhteiskunta sekä elinkeinoelämä tuottavat tilannetietoisuutta ja toimivat yhteistyössä kriisivalmiuden edistämiseksi. Mukana hankkeessa ovat Vaasan yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, Laurea-ammattikorkeakoulu ja Maanpuolustuskorkeakoulu.