Kun graniitti murtuu

Blogi by Irene Andersson, vapaa toimittaja

Olet varmasti huomannut, että tilanteessa jossa luulee olevansa yksin huomaakin, että samankaltaista on kokenut tai kokee parhaillaan myös yllättävän moni lähimmäinen. Kun aloin kertoa olevani vanhempieni omaishoitaja, sain kuulla, että niin on myös yksi jos toinen kollega ja tuttava.

En koskaan ehtinyt enkä tahtonut ajatella, että vanhempani tarvitsisivat jonain päivänä tukea. Nämä peruskalliot olivat aina vierelläni, enkä kuvitellut tilanteen koskaan muuttuvan. Päivätyöni vaati huomiota ja keskittymistä. Joskus se kuljetti minut kauas kodista, jolloin isä ja äiti huolehtivat perheestäni ja kodistani. Palatessani oli isä vastassa lentokentällä, ja äiti odotti kotona kaalilaatikon kanssa.

Oman pikku yrityksensä töiden ohella vanhempani tekivät vapaaehtoishommia, muun muassa vanhustenhoidossa, ja lapsuudenkotiini olivat kaikki tervetulleita. Varsinkin ne, joilla oli ongelmia, tai tarve vain jutella, ja nauttia kahvit lämpimäisten kera. Niitä äiti loihti uunistaan päivittäin. Sohvaltamme sai yösijan ja turvapaikan kuka milloinkin sellaista tarvitsi.

Näin jatkui, kunnes kaksi vuotta sitten äiti kaatui kotona ja mursi olkapäänsä. Toipuminen kesti, ja äiti alkoi puhua omituisia. Hän näki lattialla seitsemän kissanpentua, ja presidentti Kennedy kävi meillä kylässä. Äidillä todettiin altzheimer. Hän sai lääkityksen ja kuntoutusta. Entiselleen hän ei kuitenkaan palannut.

Vuosi tämän jälkeen isä kaatui kesämökillä. Vaikka hänellä ei todettu muistisairautta eikä muuta ruhjeita vakavampaa, ei hänkään toipunut täysin. Nyt äiti on 85-vuotias, ja isä 93. Heidän ainut toiveensa on asua loppuelämä kotona.

Sen vuoksi heillä käy kolmasti päivässä kotihoitaja antamassa lääkkeet. Sisareni ja minä huolehdimme päivittäin ruuat, pyykit, ostokset, siivoukset, sekä kaiken muun tarpeellisen. Hankin osa-aikatyötä, ja muutin mieheni kanssa aivan lähelle vanhempiani.

Tilanne sitoo, eikä vanhempien hoitamisen lisäksi muille asioille juuri jää aikaa. Olen välillä jaksamisen äärirajoilla, ja äidin höpötys ärsyttää. Hienohelmalle homma ei sovi, eikä vanha ihminen tuoksu ruusuille. Silti en antaisi yhtään päivää pois tästä ajasta. Tämä on sitä käytännön elämän vastavuoroisuutta. Jäyhä suomalainen tapani sanoa: ”Isä ja äiti, nyt on minun vuoroni auttaa teitä.”