Kun arvojohtajat puuttuvat

Blogi by Paula Koskivirta, Turvallisuus & Riskienhallinta -lehti

”Sain sen loppumaan.”
”Miten onnistuit”, ihmettelin. 
”Sanoin että jos vielä kerrankin töhritte, kerron imaamillenne”, yläkerran mummo vastasi.
”Et todellakaan kerro. Et tiedä, kuka on imaamimme”, nuoret olivat vastanneet mummolle.
”Tiedän taatusti äitienne rukouspaikan. Olen asunut tässä talossa 45 vuotta”, mummo oli ärähtänyt.
           
Yläkerrassani asuva mummo oli suivaantunut, koska joukko lähistöllä maleksivia maahanmuuttajanuoria oli sotkenut töhryillään kerrostalomme päätyseinää monta kertaa. 
           
Hyvä oivallus mummolta, mennä kertomaan imaamille! Taloamme ei ole enää töhritty.

Muslimiperheiden dynastiassa on jotakin, jota sietää ihailla. Edelleenkin nuoret kunnioittavat imaamejaan. Heidän ei haluta tietävän kunniattomista teoista. Jos imaamit saisivat tietää, sillä olisi seurauksensa.

Entä me kantaväestöön kuuluvat? 
Jos mummo ärähtäisi menevänsä kertomaan papille. Töhrijät todennäköisesti purskahtaisivat nauruun. Jos mummo kertoisi menevänsä kertomaan presidentille. Naurua siitäkin. Jos mummo kertoisi menevänsä kertomaan poliisipäällikölle, päällikkö varmaankin toivotettaisiin vähintäänkin katsomaan maailmaa töhrijän näkökulmasta.
           
Mikä asiassa sitten eniten huolettaa? 

Se, että niin monelta nuorelta puuttuu auktoriteetti; he eivät kunnioita pappeja, eivät imaameja, eivät rabbeja, eivät opettajia, eivät vanhempiaan. Eivät kunnioita viranomaisia. Eivät edes itseään. Heillä ei ole hyviä yhteisöjä eikä aitoja ystäviä. Jotenkin he vain leijuvat yksinään tai jengien maailmassa, josta on helppo pudota tekemään ”asioita” – usein ilman seurauksia. 

Kunnioituksen kulttuurin katoamista näemme lähes kaikkialla. Kuka uskaltaa mennä enää esimerkiksi kaikkiin lähiöihin? Ruotsissa ja Tanskassa poliisitkin jo häpeävät pelkoaan. Edes autoilla he eivät aina uskalla ajaa pahamaineisiin lähiöihin. Ilmiö rantautunee Suomeenkin, jos tänne ei saada pikaisesti arvojohtajia, jonkinlaisia kunnioitusta herättäviä ”imaameja”.

Turha silti marista yhteiskunnan puutteista. Tärkeämpää on kysyä, mitä minä itse voin tehdä arvojohtajuuden eteen?

Vaikea kysymys.

Liian helppo vastaus on: tehkää ja keksikää te toiset, tai osoittaa sormilla: te, mutten minä.

Onneksi monet jo tekevät esimerkiksi etsivää nuorisotyötä. Se aidosti ehkäisee syrjäytymistä ja sitä kautta ilkivaltaa. No, nyt on helppo jälleen osoittaa toisia: aloittakaa kiireesti etsivä arvojohtajatyö. Jos hyviä arvojohtajia ei löydy, järjestäkää nopeasti arvojohtajuuteen liittyvää kannustavaa koulutusta. Etsikää hyviä kandidaatteja ensimmäiseksi jengeistä. Niitä on Suomessa paljon enemmän kuin moni haluaa ymmärtää. Jengit ovat esimerkiksi jo jakaneet Helsingin reviireikseen, kuten monet muutkin asuinalueet. 

No entä minä itse? Minun tekoni? Mitä voin itse tehdä, jotta saisimme yhteiskuntaan enemmän kunnioituksen kulttuuria ja toisista välittämistä. Osaanko tehdä muuta paitsi kirjoittaa tämän pienen blogin? Vaikken osaisi, lohduttavaa on kuitenkin tietää, että pienistäkin asioista voi syntyä isojen asioiden juuria. Mitä enemmän juuria, sen varmemmin joku niistä voi lähteä kasvattamaan hyvääkin hedelmää.